Satu vihreältä saarelta

Äiti äiti! Kerro vielä toinen iltasatu Laura tonttu aneli äidiltään.  Kerro taas vihreästä saaresta, ne ovat mun suosikkeja. Äiti vaikutti väsyneeltä, sinä et varmaan koskaan kyllästy niihin, äiti totesi ja aloitti.
Patrik Leprekaani oli tavanomainen lajinsa edustaja; vihreä silinteri ja takki.  Takki ja housut olivat punaisia. Oranssi parta heilui tuulessa. Hymy oli Patrikilla korvissa, sillä pitkä työpäivä oli takana. Patrik oli suutari. Hän siis korjasi kenkiä, mutta parsi myös vaatteita. Taloudellisella laskukaudella oli myös hyvätkin puolensa.

Patrikin työkaverit Henry ja Paul olivat lähteneet pubiin heti töiden jälkeen, Patrikia oli tietysti haastettu mukaan, mutta hän meni istumaan mieluummin kahvilaan. Siellä työskenteli suomalainen tonttu nimeltä Taru. – ”Sillä oli saman nimi kuin sulla äiti!”
-”Sattumaa” äiti tokaisi ja jatkoi. Taru oli tullut vihreällä saarelle aluksi au pairiksi ja jäänyt sitten kahvilaan töihin. Tarulla oli punaiset hiukset ja valloittava hymy. Kahvilan tiskin takana hän oli kuin äiti joka huolehti jokaisesta asiakkaastaan. ”Pelkkä tee kiitos!” sai Patrik hihkaistuksi ja kaivoi samalla lomapakostaan kahden euron kolikon. Pientä punastumista oli ilmassa, mutta Patrik painoi katseensa alas, ettei Taru huomaisi mitään. Patrik meni teekupin ja sanomalehden kera vakiopaikalleen kahvilan perälle, hän halusi olla rauhassa.

Kyseinen kohtaus oli tapahtunut lukuisia kertoja ennenkin. Patrik soimasi itseään, koska ei tehnyt tarpeeksi, jotta Taru huomaisi hänen ihastumisensa. Seuraavana iltana Patrik meni pubiin Henryn ja Paulin kanssa. Hän kyseli pojilta neuvoja, että mitä tehdä. Paulin mielestä ei mitään, elämä sinkkuna on paljon huolettomampaa ja naiset kuulemma tietävät aina vaikeuksia olivat ne sitten ihmisiä tai tässä tapauksessa tonttuja. Henry puolestaan käski panna töpinäksi, eihän siinä mitään menetä.

Patrik oli kysynyt neuvoja kahdelta parhaalta ystävältään, mutta kaksi leprekaania edustivat kahta täysin päinvastaista linjaa. Eräänä päivänä Patrik keräsi kaiken rohkeutensa ja lähti kellarikerroksessa sijaitsevasta kämpästä kohti kahvilaa. ”Hei, koska sinun työpäiväsi päättyy?” Kysyi Patrik. ”Seitsemältä, kuinka niin?” Taru ihmetteli. ”Haluan viedä sinut yhteen paikkaan ja haluan vihdoin jutella kanssasi kunnolla.” Patrik ilmaisi. ”Mahtavaa, tule tänne seitsemältä niin lähdetään.” Taru sanoi. Patrik hymyili taas ja pinkaisi takaisin kellarihuoneistoonsa.

Sanonta kuuluu, että jos vihreän saaren sää ei miellytä niin odota vartin niin se muuttuu. Patrikin odotellessa kello seitsemää, ehti tuulla navakasti, sataa, paistaa aurinko ja lopulta kun hän kohti kahvilaa satoi taas. Nuukana leprekaanina Patrik ei ollut hommannut uutta sateenvarjoa vaikka vanha vuoti kuin seula. Kahvilassa Taru keitti teetä ja istutti Patrikin patterin eteen. ”Kuivatteli siinä vähän aikaan ja juodaan kuumaa, lähdetään sitten.” Taru komensi.

 

Vihreällä saarella sataa usein ja siitä johtuu, että sateenkaaria näkee tuon tuostakin. Taru ja Patrik näkivät sateenkaaren ja lähtivät Patrikin pyynnöstä seuraamaan sitä. He kulkivat niittypolkua, menivät välillä metsään, loputtoman taivalluksen jälkeen he olivat sateenkaaren päässä. He tulivat suuren puun kohdalle, Patrik kaivoi repustaan Tarulle tekoparran takin ja hatun. Taru hiukan ihmetteli valeasua mutta onneksi Patrik selitti asian. ”Olemme astumassa Leprekaanien salaiseen luolaan. Tietääkseni muita taikaolentoja ei katsota hyvällä joten on parempi naamioitua.” Patrik kosketti puuta ja siihen avautui hissi joka vei heidät alas kaivokseen. Taru ihmetteli paikan kokoa; kaivosta oli rakennettu useaan kerrokseen ja käytäviä pitkin kulki hervoton määrä leprekaaneja. Paikka oli selvästi tehnyt vaikutuksen nuoreen tonttuun. ”Odotas vaan kun näet perheemme holvin, sillä siellä on suuria patoja täynnä kultakolikoita.” Patrik hihkaisi. Taru ei juuri piitannut kullasta, mutta ei voinut sanoa sitä, kun toinen niin selvästi oli rahan lumoissa. He kävelivät aina vain syvempään kaivokseen, eivätkä huomanneet vartijaa joka oli pitänyt heitä silmälle. ”Tunkeilija! Kaivoksessamme on tunkeilija!” Huusi vartija kovaan ääneen. Patrik katsoi Tarua jonka tekoparta oli kadonnut, tarttui tätä kädestä, he tekivät u-käännöksen ja lähtivät juoksujalkaa hissiä kohti. Vartija oli jo heidät äkännyt joten turha oli selittää mistään väärinkäsityksestä. Vartijan huudot kaikuivat kuuroille korville, leprekaaneja kiinnostivat lähinnä jekut ja raha, joten he eivät tehneet elettäkään vartijan auttamiseksi. Pari Patrikin kaveria aukaisivat jopa hissin valmiiksi jotta he pääsisivät nopeammin pakenemaan. Patrik kiitti heitä ja he saattoivat huikaista helpotuksesta.

Maan pinnalla he saattoivat jo nauraa tapahtuneelle. ”Olipas siinä seikkailu!” Taru nauroi.. ”Voitaisiin ottaa tavaksi kokeilla rajojamme.” tuumi puolestaan Patrik. ”Se on sovittu, mutta nyt tämä tonttu menee takaisin kämppäänsä, on tässä nyt illaksi sulattelemista.”

”Äiti äiti, et sä voi jättää satua aina tuohon kohtaan, kerro lisää.” Laura aloitti jo tutuksi tulleen virtensä. ”Sinä olet vielä liian nuori tietämään miten tuo tarina päättyy, joten pulinat pois ja nukkumaan.” Päätti äiti tämän keskustelun.

Uusi alku

Rooleissa ovat Olli Makkonen. Hän on keski-ikäinen hyväpalkkaisessa työssä, mutta silti muutosta kaipaava. Toisena henkilönä on Olli Makkosen sisäinen ääni ”kapteeni psyyke” joka on tainnut saada yliannostuksen Paulo Coelhon ikivihreitä mietelauseita.

Olli tulee lavasteista kantaen laatikkoa jossa lukee ”uusi alku.” Hänellä on mukana sanomalehti josta on juuri lukenut järkyttävän jutun. Aluksi uhkuu voitontahtoa ja muutoksenhalua.

Olli: Voi tyttöparkaa! Siinä vasta oli tarinaa kerrakseen; orpo ja yksinäinen. Kyllä tässä ihan surko tulee, mutta eiköhän se tule pärjäämään.

 

Mies nousee tuolille testosteronia uhkuen.

(-Ei ole helppoa kenellekään!)   Käsi ylös  Tämän jälkeen Olli ei ole enää niin varma itsestään.

 

Olli: No ei varmaan ja on mulla myös ongelmat. Annan esimerkin;   joulun aikana oli tullut taas muutama lisäkilo ja kuntokuuri piti aloittaa. Siinä vaiheessa kuntosali tuntui helpolta vaihtoehdolta. Vaan arvaa mitä! Kävin siellä tasan kerran. Sen jälkeen särki joka paikka, kolotti ja vitutti. Keksin tyhmiä tekosyitä ettei tarttis mennä. Huono olo, huono päivä ajanpuute. Ihan mikä tahansa kävi syyksi.

(Aina voi muuttaa  suuntaa!)   Nousee laatikolle ja kuvittelee ohjaavansa suurta valtamerialusta.

Paniikki huipussaan Ollilla!

Olli: No kyllä mä nyt sen tiedän. Eikö se ole jo puolivoittoa että tiedostaa ongelmansa. Mä  olen oppinut elämään hetkessä. Lintujen talviruokinta on  oivaa ajanvietettä. Mä oonkin tuolta pihalta bongannut useamman punatulkun, varpusen, talitiaisen ja vaikka sun mitä. Oravakin käy siellä joskus ruokailemassa. Viimeksi eilen sen näin siellä. Oot oikeassa voisin muuttaa mun elämäänsi, mutta se on iso   projekti, ei sen kanssa sovi hötkyillä, joten jätetään  sen  nyt vielä hetkeksi.

(-Enneunet ovat todellisuutta!)  Vähän mysteeriä  ääneen. Outoja käsiliikkeitä.

 

Olli saa itsetuntoaan takaisin. Voi nauraa ja tuntea  helpotusta.

Olli: Tuo nyt oli ihan täyttä humpuukia. En mäkään nyt kaikkeen usko. Mistä tuokin nyt tuli? Ehkä on parempi siirtyä takavasemmalle!

Poistuu näyttämöltä.

Metsän tyttö

Veera istui taas punaisessa nojatuolissa, oikealla kädellä hän silitteli kädensijaa, hän oli hermostunut, pöydän takana istuva terapeutti hymyili. Hitto miten tuon tytön saisi rentoutumaan. En minä nyt helvetti vie ole mikään leijona joka nappaa sen tuosta tuolilta ja..syö sitä. Terapeutti ajatteli mielessään.

”Mitä sinä tässä kuvassa näet?” Kysyi terapeutti rauhallisella äänellä. Veera alkoi puhua ensin, että ”kuva esittää kyläläisiä jossain Afganistanin vuoristoseudulla.” Veera selitti että ”minun hyvä ystäväni Leyla ja hänen äitinsä olivat kotoisin sieltä. Minä olen nähnyt kuvia sieltä kaukaa, karua mutta kaunista. Ihmiset kyllä pukeutuvat siellä hassusti, miehilläkin on joku hame päällä. Ei niitä kuvia montaa ole, sen verran mitä ehti ottaa, kun sodan alta piti paeta.  Leyla kyllä pitää itseään suomalaisena koska oli alle viiden kun lähti sieltä. Minulle hän on kuitenkin ensisijaisesti ystävä, eikö ystävät ole tärkeitä?” Terapeutti toppuutteli, oli aika siirtyä seuraavaan kuvaan. ”Kuva esittää lintua, mä en nyt saa taas sitä sanaa mieleeni. Odotan kun mä funtsin, pöllö!  Sehän se on.” Seuraavaa kuvaa Veera katseli pitkään. ”Puu se taitaa olla, runko, vihreät lehdet, tai voi ne olla keltaiset, kun syksy tulee.” Veera naurahti ja aloitti taas juttunsa. ”Minä pidän metsästä, on niin mukava kuunnella luonnon ääniä. Lintujen ja lumen ääni on ehdottomasti parasta. Jatkanko?” Terapeutti nosti katseensa, nyökkäsi ja jatkoi muistiinpanojen kirjaamista. ”Luonto on paikka jossa voin ladata akkuja, lukio on niin rankkaa. Pitää lukea koko ajan, tehdä tehtäviä…välillä tuntuu, etten kestä sitä enää ollenkaan…” Veera teki kaikkensa, ettei itku tulisi. Terapeutti onneksi katsoi häntä myötätuntoisesti.

Veera oli kulkenut ammatinvalintapsykologilla jo muutamaan otteeseen.  Työ oli terapeutin mukaan palkitsevaa, koska muutamilla kysymyksillä yleensä löydettiin jokin ala, mikä voisi olla sopiva. Veera oli selvästi astetta vaikeampi tapaus. Vastaukset olivat niukkoja ja ympäripyöreitä, testit näyttivät joka kerta eri tulosta. Terapeutti oli jo valmis luovuttamaan, kunnes keksi kokeilla perinteistä musteläiskätestiä.

”Ammattikoulussa voi opiskella puutarha-alaa, se on käytännönläheistä, itsenäistä ja usein myös hyvin fyysistä. Sinähän pidät luonnosta, ja kaiken muun kertomasi pohjalta voisin suositella sinulle sitä, mitäs sanot?”  Terapeutti kysyi. ”Kyllähän tuo minun alalta kuulostaisi, mutta vanhemmilla tuntuu olevan ihan eri käsitys tulevaisuudestani kuin minulla” Veera valitti.” Mitä ne sinun vanhemmat sitten haluaisi sinun tekevän?”, Kysyi terapeutti. ”Ne haluisivat minusta lääkärin tai sairaanhoitajan ja kyllä farmaseutti hätätapauksessa menee.” Veera sanoi viimeisen sanan kuiskaamalla.  ”Mieti tätä, sinä käyt jo lukion heidän mielikseen, eikö sitten olisi jo aika tehdä mitä oikeasti haluat. Ja jos totta puhutaan, niin ei noilla arvosanoilla lääkiksen ovet edes aukeaisi.” Veera hymyili, ihan kuin elinkautisvanki joka on juuri armahdettu. On siinä tyhmä likka ei tajua edes loukkaantua terapeutti sähisi mielessään. ”Katsos kun aika rientää, sovitaanko vielä tapaaminen ensi viikolle? Loppuviikosta olisi vielä pari aikaa vapaana?” Veera vain hymyili, kyllä mä nyt taidan pärjätä, ja lähti mutta jätti oven raolleen. Terapeutti ei ehtinyt edes kissaa sanoa kun seuraava ahdistunut abiturientti käveli sisään.

Veera meni tutulle bussipysäkille, vielä vartti ennen kuin bussi tulee. Ei odotus pitkältä tuntunut, sillä siinäkin ajassa hän ehti uppoutua omiin maailmoihinsa jonne vain hänellä oli pääsy.

 

 

 

Fever

Kuume todella oli oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, mitä tuo ihminen minussa aiheutti. Useasti olin jo ehtinyt päiväunissani tuntea hänen suudelmansa ja kuinka hän rutisti minua itseään vasten. Hän suojelisi minua kaikelta pahalta jota maailmalla oli tarjottavaan. Olin jo jälleen ehtinyt syvälle mielikuvitukseeni kunnes Arttu herätti minut kysymällä mentäisiinkö röökille, vaikutin kuulemma vähän poissaolevalta. Itse en poltellut mutta ajattelin että raikas ulkoilma voisi tehdä tässä vaiheessa hyvää. Terassilla ei ollut meidän lisäksemme muita kuin kylmä viima, joka meni suoraan paidan läpi. Kaduin saman tien ulos lähtöä, mutta ajattelin sinnitellä. suomalainen ei valita kylmästä. Arttu sytytti tupakan, imi sitä kuin viimeistä päivää ja päästi savut ulos nenänsä kautta. Mun täytyy kertoa sulle yksi juttu, aloitin pehmeästi. No kerro Arttu vastasi. Mä olen ihastunut suhun. Pommi oli pudotettu, nyt vain odotettiin seurauksia. Olen kyllä imarreltu tuosta kunniasta, mutta valitettavasti mä tykkään vain tytöistä, ilmoittelen sulle heti jos tilanne muuttuu. Artun vastaus oli pettymys, mutta järjellä ajateltuna ihan looginen. Eihän meidän ystävyys kärsi tästä? kysyin peloissani. Höpsö ei tietenkään, Arttu lohdutti. Me kyllä löydetään sulle hyvä mies joka vastaa sun tunteisiin, Arttu jatkoi. Lopulta hän sai tupakkansa loppuun ja lähdimme takaisin sisälle jatkamaan juomista.
Meidän rakkaustarinasta ei tullut samanlaista kuin Pocahontaksella ja kapteeni Smithillä, eikä Romeo ja Julia tarvitse pelätä menettävänsä vuosituhannen rakkaustarina titteliään. Ystävyys kuitenkin säilyi, vaikka aluksi siinä pientä säröä olikin.

Ei ihan tavallinen päivä

Aamu vasta valkeni Korpilahdella. Syksy jo teki tuloaan vaikka kesä vielä vähän vastusteli. Se näyttää minun silmissäni ihan tavalliselta, mutta minä olen vain kertoja.

Silloin en vielä tajunnut päivän merkitystä, mutta vuosien päästä voin sanoa, että se muutti elämäni. Minä tapasin Jaanan, tai siis hänen nimensä oli vielä silloin Jaana. En nyt lähde sitä ruotimaan, koska se ei ole oleellista. Me olimme juuri aloittaneet alkio-opiston historialinjalla. Keskiviikko aamuna kuitenkin puhuimme ensi kerran. Olimme molemmat jättäneet abiristeilyn väliin koska merisairaus oli molempien vitsauksena. Juttu lähti luistamaan heti alusta asti. Vaistoni sanoi, että tästä tulee jotain hyvää. Me taisimme olla niitä harvoja jotka viettivät opistolla heti ensimmäisen viikonlopun. Yksinäisyys väheni ja koulu sai oikean paikan arvoasteikossa. Meistä tuli mitä parhaat ystävät. Vietimme erittäin paljon aikaa ja minun paraneminen lähti siitä. Minulla oli paljon ongelmia, häpeää ja syyllisyyttä. Jaanan avulla olo helpottui. Nauroin enemmän kuin koskaan. Minä pyristelin ulos kuoresta ja aloin näkemään maailman väreissä.

Olemme pysyneet ystävinä siitä lähtien. Emme valitettavasti tapa enää niin usein, mutta hetket yhdessä ovat aina kallisarvoisia. Olen menossa oikeaan suuntaan.

Nyt loppuu jo kerta kaikkiaan tuo sentimentaalisuus. Miksi minun pitää kuunnella tuollaista? Minäpäs katson, miltä siellä näyttää. Tytöllä on lippalakki ja mustat farkut ja paitakin taitaa olla musta. Ei mikään femme fatale. Kuinkas poika sitten, niin hoikka triplasti pienempi kuin tyttö. Huono ryhtikin sillä on ja nuo lasit. Joku pitäisi sanoa sille että äkkiä muodikkaammat lasit. Mikäli nuo kaksi päätyisivät yhteen, niin tietäisin ainakin kuka päättäisi kaapin paikan. Tietysti tuo tytöntyllerö

Jaana opetti että homous ei ole synti. Me jokainen ollaan täydellisiä just tämmöisinä. Se oivallus että onkin ihan hyvä. Minun ei tarvitse pyydellä anteeksi. Mikä tunne!  Tärkeintä oli kuitenkin se että meillä oli oma porukka. Laura oli porukan kolmas jäsen. Aivan yhtä tärkeä ja näyttelee merkittävää osaa mun elämässä.

Päiväkirjaamista

Yle fem kanavalla pyörii lauantai-iltaisin tanskalainen kare dagbok sarja ja olen totaalisen koukussa. Idea on yksinkertaisesti, että valitut ihmiset tulevat lukemaan nuorena pitämäänsä päiväkirjaa. On ihana katsoa kuinka ihmiset reagoivat kuulemaansa. Itsekin olen nauranut välillä vedet silmissä ja välillä vain tuijotan ruutua epäuskoisena. En naura ilkeyttäni vaan nauran hedän kanssaan.

Harmi että omat päiväkirjat eivät ole säilyneet. Aika olisi varmasti tehnyt tehtävänsä ja nyt siihen angstiin osaisi suhtautua huumorilla.

Päiväkirjaa kirjoitetaan monista syistä. Halutaan jäsentää ajatuksiaan. Päiväkirjaan voi vuodattaa kaiken sen vihan ja kaunan jota ei muuten voi ilmaista. Kirjoittaminen voi olla myös ykstyistä arjen historian kirjaamista. Tärkeintä on kuitenkin että päiväkirja on vain kirjoittajalle itselle. Kuinka on asian laita nykyään? Kaikki pitää nykyään jakaa sosiaalisessa mediassa tai netissä muuten. Yhteisöllisyydessä on tietysti omat hyvä puolensa mutta onko kaikki tarkoitettu yhteisölle?

Itselle päiväkirjan pitäminen on jäänyt, kun huomannut uusia muotoja ilmaista kirjallista minää. Voin kuitenkin suositella päiväkirjan pitämistä juuri sinulle siellä ruudun toisella puolen!

 

Sateenkaaren tuolla puolen

Itsenäisen työskentelyn viikon saldo näyttää laimealta. Sain luettua muutamia kymmeniä sivuja erittäin uuvuttavaa tekstiä. Tein siitä hataria muistiinpanoja. Pohdin opinnäytetyön aihettani ja kuinka saada se edes etäisesti muistuttamaan tutkimusta. Kyllä tuossa oli kaikki mitä sain aikaiseksi kymmenen päivän aikana.

Sain idean, että loman aikana on pakko päästä avantouimaan. Mitä ideaa on saunassa joen varrella jos ei voi uida ympärin vuoden? Perjantaina tuli aikamoinen lumisade joka peitti alleen kaiken. Lauantaina aloitettiin lumilapioilla putsaamaan piha ja laituri. Työ kävi ehkä liiankin nopeasti ja tuntui että myös jatko sujuisi yhtä kivuttomasti. Sunnuntaina aloitin kairaamaan jäähän reikiä. Ette usko kuinka syvää jää oli. Mikäli olisin järkevä olisin jo tässä vaiheessa sanonut ettei kannata. Kevät on kuitenkin pian tulossa ja jää sulaisi vähän kuin itsekseen. Sen sijaan ajattelin, että olkoon vaikka pohjaan asti jäässä, kun mä olen päättänyt avannon tehdä mä sen myös teen. Seuraavana päivänä kiitos kovien pakkasten avannon alut olivat uudestaan jäätyneet. Sama ilmiö toistui useana päivänä. Velipojan laitoin sahaamaan jäätä ja saatiin me aikaan pienen pieni reikä. Onneksi veli sai puhuttua päähäni järkeä. Avantoa ei saatu, mutta raikasta ulkoilmaa senkin edestä. Aurinkokin jopa paistoi.

Loman aikana ehdin pohtia takkatulen ääressä elämän suuria kysymyksiä. Valmistuminen häämöttää ja se tarkoittaa hyvin todennäköisesti maiseman vaihtoa. Haluan kuitenkin tehdä oman alan töitä ja ehkä on aika avartaa horisonttia. Tuntuu että olen juuttunut tänne pikku kaupunkiin ja työharjoittelu toisella paikkakunnalla avasi silmiä. Uusi paikkakunta inspiroi kummasti ja tykkään siitä tunteesta.

Hyvänä puolena todettakoon, että akut on nyt ladattu kevään koitoksiin. Arki tuo taas rutiinit ja rästiin jääneet hommat hoituu kuin itsestään.