Alkemistiko?

Elena yritti ottaa yhteyttä Eeroon vielä muutaman kerran mutta tuloksetta. Hän jopa maksoi kohtuutonta summaa yksityisetsivälle joka ei ollut tehtäviensä tasalla. Oliko se kuudes aisti joka hänelle toitotti että etsinnät ovat kuitenkin turhia. Järki sanoi että Eero on kuollut mutta tunne sanoi muuta. Viikko kului ja hän tunsi itsensä jo riivatuksi. Ei poikaystävä voi noin vain kadota ja vielä ilman että kukaan tietää mitään. Eero oli usein ollut ikimetsässä bongaamassa lintuja, ei siellä edes asu ketään? Elena ei pystynyt kulkemaan metsässä sillä se pelotti häntä liikaa. Ihan kuin vastauksena epätoivoisiin rukouksiin, hän alkoi selailla tulevia oppikirjoja. Alkemian alkeet. Hän oli kuullut ystävältään että alkemian avulla on mahdollisuus herättää kuolleista. Elenan sisko Juana oli opiskellut alkemiaa näkymättömässä yliopistossa vuosikaudet, hän kysyisi häneltä neuvoa. Juana ei ollut aluksi ollenkaan innoissaan ajatuksesta; se on VAARALLISTA. Väärin mennessään siinä voi tapahtua vaikka mitä ikävää joka ei ollut tarkoitus tapahtua. Oletko valmis vastaaman seurauksista? No totta kai olen, en kai mä olisin muuten sulta sitä kysynyt?! No hyvä sä tarvitset Eeron hiuksia, spermaa, multaa Eeron takapihalta, vettä nuoruuden lähteeltä( litra tai pari luulisi riittävän…) maitoa desi, pienen eläimen luu, ja loput tuon minä. – Kuinka kauan noiden tavaroiden kerääminen kestää? – No kolme päivää pitäisi riittää sinun geeneillä ja älylläsi. Minä haen loput vaikka saman tien, pärjäile sisko!

Kaksi päivää myöhemmin Elena ja Layla tapasivat rautatieasemalla. Elena oli tullut rautatieasemalle odottamaan jo puoli tuntia sitten, vaikka tiesi että valtion junat ovat aina myöhässä. Hän ei voinut olla kotonakaan joten parempi oli tulla odottamaan. Kello löi kaksi ja juna olisi pitänyt tulla viisi minuuttia sitten. Elena hermostui, miksi Layla ole pistänyt edes tekstiviestiä? Sillä hetkellä tuo juna sitten tuli asemalle vihdoin ja viimein! Muutamia minuutteja myöhemmin siskokset halasivat kuin vain siskot jotka eivät ole nähneet toisiaan pitkään aikaan. Lyhyen small talkin jälkeen mentiin tyttöjen lapsuuden kotiin joka tällä hetkellä oli tyhjillään, koti toimi lähinnä kesämökkinä ja pakopaikkana maailmalta. Puolen yön aikana käynnistettiin rituaali jonka tarkoitus oli herättää Eero henkiin vaikka Elena ei siitä täysin varma ollutkaan, siis Eeron kuolemasta. Elena tunsi pientä häpeää kun hän antoi pikkuhousunsa isosiskolleen, jotka olivat sperman peitossa. Eeron suosikki tyyli laueta oli juuri tyttöystävänsä pikkuhousuille. Takapihalla oli suuri ympyrä jossa etelä ja pohjoispuolella olivat tuli ja vesisanko, länsi ja itä suunnalla multa ja lasipurkki johon oli napattu myrsky. Niiden välissä oli vielä neljä muuta elementtiä joita Elena ei tiennyt eikä rohjennut kysyä siskoltaan. Elena oli koko päivän joutunut miettimään mistä hän olisi valmis luopumaan jotta saisi poikaystävänsä takaisin. Nyt hän oli tässä ja oli valmis antamaan vastauksesa…olen valmis antamaan. ikävuodet 12-15 ja sitten alkoi räiskyminen ja paukkuminen, tuuli tuiversi ja tuli paloi heidän ympärillään. Juana arveli että jälleen kerran oli jotain mennyt pieleen ja nappasi siskonsa ja he juoksivat kivitaloonsa suojaan. Lapsena heille oli aina opetettu, että kävi miten kävi, niin koti on turvallisin paikka. Ei ollut puhetta siitä miten sitten toimittaisiin jos uhka onkin kotona? NO tällä kertaa he kuitenkin olivat turvassa kotona ja oltuaan tovin piilossa he viimein uskaltautuivat ulos. Siellä heitä kohtasi aivan kammottava näky. Kasvoiltaan tuo otus muistutti hiukan Eeroa, mutta oli korkeintaan Eeron polven mittainen. Olio päästeli hirveää ääntä ja konttasi heitä kohdin anova ilme kasvoillaan. Juana totesi Elenalle, että otus oli homonculus ja arvata saattoi, ettei taika ollut onnistunut. Minun täytyy surmata se, sillä ei ole valmiuksia selvitä tässä kylmässä ja kovassa maailmassa. Näetkö kuinka se pyytää sitä, eikä se ole kolmen vuoden väärti jonka olit valmis uhraamaan. Elena ei iljennyt katsoa kun sisko päästi päiviltä kituvan homonculuksen ja nyt hän ymmärsi että Eero oli poissa. Elena itki, ei tuon otuksen vuoksi vaan poikaystävänsä vuoksi, kun hän antoi itselleen luvan surra, alkoi kyyneleitäkin norua tihenevään tahtiin. Juana tuli halaamaan siskoaan, sanoja ei tarvittu vain läsnäoloa.

Mainokset

Tunnelmia syksystä

Vesisade tummutti ikkunaa, se oli kuin alkukantaista rytmimusiikkia korvilleni. Istuin nojatuolissa ja nuokuin, vesisade sai minut aina väsyneeksi. Kello oli vasta yksitoista joten nukkumaan meno aika ei ollut vielä. Nousin ylös venyttelin ja ikävät naksahdukset kuulostivat pahemmilta kuin mitä ne oikeasti olivatkaan. Vedin verhot lasilta, jonka pinnassa oli kymmeniä pisaroita.
Ukkonen jyrisi jossain kaukana, vain pieni välähdys heijastui jostain taivaanrannalta. Ukkonen kuten muutkin luonnonilmiöt ovat aina kiehtoneet minua. Luonto pullistelee kuin testosteronihöyryinen teinipoika. Minä en pelkää luontoa, vaan kunnioitan ja paljon. Helpottaa kummasti kasvukipuja kun tajuaa kuinka pieni ja avuton sitä onkaan. Ihailen aikani luonnon omaa teatteria ja menin takaisin sänkyyn. Kello oli jo reippaasti yli kaksitoista ja silti nukkumisesta ei voinut kuin unelmoida. Jälleen kerran ajatukset kiersivät kehää päässäni. Olin juuri valmistunut joten kouluun palaaminen ei ainakaan ihan heti sopinut suunnitelmiini. Tuntuu ettei töidenkään saanti ole varmaa. Itseluottamus, joka oli satasen luokkaa vielä valmistujaispäivänä, on nyt pahasti pakkasen puolella. Sateen loputtomia kämpän hiljaisuuskin ahdistaa. Radiokin pimahti viikko sitten ja juuri nyt ei anna budjetti myöten että voisi ostaa uuttakaan. Televisiosta ei tule mitään.
Hassua viimeksi kun mulla oli univaikeuksia, se johtui että vuosia sitten asuin poikaystävän kanssa ja hänellä oli suuria vaikeuksia unen kanssa. En ole kuullut siitäkään tyypistä mitään pitkään aikaan. Viimeksi kun se soitti kuukausia sitten, niin se oli aikalailla humalassa. En ole seurustellut pitkään aikaan, kun vain tulisi se oikea vastaan.

Ei niin vanilla tapaus

Persoona kuten minä, jolla olisi asiaa vaikka monen ihmisen tarpeiksi, vaikeus on aloittaa. Minä olen siis Vanilla!  Kysymykseen olenko mies vai nainen vastaan kyllä. Olen kaikki enkä silti mitään. Minua ei kiinnosta tyydyttääkö vastaus, sen kanssa teidän pitää nyt tulla toimeen. Asuinpaikkaa en sano koska olen kaikkialla ja ihan kirjaimellisesti. Ikä on vain numeroita mutta henkisesti olen 21, mikä on minusta täydellinen ikä. Älkää kyseenalaistako riittää että minä tiedän. Vuorokaudessa ei tahdo olla tarpeeksi tunteja; minä tanssin, laulan, maalaan, näyttelen ja nyt kirjoitan. Aikaa riittää koska nukun vain kaksi tuntia yössä, ja joskus en sitäkään. Nukkuisitte vähemmän niin ehtisitte samaan kuin minä, tai no ei ihan. Minulla on muutama hyvä ystävä koska en halua jakaa itseäni liian monen kanssa. Tarkoitan tässä tietysti persoonaani, muita ruumiinosia jaan sitten senkin edestä. Olen nimittäin parantumaton nymfomaani. Tiedoksi niille joilla ei sytytä; nymfomaani on libidoltaan kyltymätön elukka. Seksiä minä todella rakastan; miesten, naisten, ryhmien ja kaikkien yli 17-vuotiaiden kanssa. Rakkaudesta seksiin päädyin myös pornoon jota teen ihan omaksi iloksi ja muidenkin.  En näytellyt, vaan olen koekäyttäjä, miehet, jotka siis haluavat näytellä pornoelokuvissa tuodaan minun työhuoneeseeni ja minä harrastan seksiä heidän kanssa. Katson onko heistä siihen. Miehet harvemmin täyttävät esteettisiä vaatimuksia, joten kerta riittää. Vanillaa tunnette varmaan jo sen verran että totuus ei ole koskaan näin simppeliä. Eräänä päivänä olin taas studiolla ja raapustin runoja yhteen vihkooni kun sisään koputti komea nuori mies.. Apua en nyt kerro mitä siitä sitten tapahtui koska haluan lukijoita myös seuraavalle tekstilleni.
Tiedän mikään ei kiinnosta niin paljon kuin tirkistellä toisen sukupuolielämää, mutta älkää huolestiko lukijani. Minä jos joku tiedän fetisseistä ja niissä ei ole mitään häpeämistä. Minä jopa kannustan teitä kehittämään mielikuvitusta sillä alalla, koska takaan että suhteet pysyisivät paremmin kasassa, jos ihmiset osaisivat uudistua.
Nyt kun lukaisin jo kirjoitettua tekstiä huomasin että olen keskittynyt liikaa seksiin ja nyt kerron lopuksi kuinka minusta tuli minä. Olin siis avustajana vanhalle muusikolle joka tarvitsi apua roudaamisessa muta ennen kaikkea seuraksi. Hänellä oli ulkorakennus jonne oli rakennettu ihan kelvolliset harjoitustilat ja siellä minä innostuin rummuista. Voin sanoa ettei mikään poista patoutuneita aggressioita kuin rummutus. Minä siis avustin häntä ja hän opetti minua soittamaan. Minä aloin laihtua koska liikuin enemmän että jaksoin soittaa enemmän ja söin vähemmän jotta aikaa jäisi tärkeimmille. Voin sanoa että rummut muuttivat elämäni. Olin harrastanut tanssia jo vuosikaudet joten rytmi oli jo veressä, joten siihen ei tarvinnut enää aikaa tuhlata. Yksin soittaminen ei pidemmän päällä tyydyttänyt omia musikaalisia ambitioita ja hakeuduin bändeihin joissa useimmiten oli vain poikia. Minun piti sitten jättää rummut vähemmälle ja laulaa. Hain aluksi rumpaliksi mutta se paikka oli usein jo varattu ja kerran yksi poika spanko nimeltään pyysi minua laulamaan ja heidän mielestään minulla oli ihan kelvollinen ääni. Musiikin suhteen minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ambition, kuten useat sanoisivat. Paljon hyviä muistoja jäi tästä nuoruuden kokeilusta ja ensirakkaus tuli myös koettua villin spankon kanssa.
Nostalgiaa varmasti tuli nyt ihan tarpeeksi ja ensi kerralla jatketaan jostain muusta.

Teetä kahdelle osa 1

 

”Tuohon on ihan täytä paskaa!” Heli ei voinut uskoa korviaan. Hänen suosikki kirjoituksenopettajansa oli tyrmännyt hänet. Kaikki aina kehuivat hänen persoonallisia hahmojaan outoja juonikuvioita ja kielen soljuvuutta. Jussi Rintala kuitenkin kommentoi vain ”täyttä paskaa” Kyynel vierähti poskelle tyhjyys valtasi mielen . Helin palautti maan pinnalle paras ystävä Maija, joka kimpaattui ystävänsä puolesta. ”Kato nyt sä sait Helin itkemään!” Maija jatkoi; ”Opettajana sun pitäisi olla kannustava, löytää vittu vaikka väkisin sen hyväpuoli eikä lytätä toista…” Jussi tokaisi, ettei teksti hänen mielestään ollut ollut kaiken sen hehkuttamisen ja suitsuttamisen arvoinen. Hän alkoi käydä läpi useita kielioppivirheitä joita Helin tekstiin oli jäänyt. Heli muuttui kasvoiltaan punaiseksi, hän vain halusi valua maan alle pimeimpään sopukkaan, josta kukaan ei ikinä häntä löytäsi. Loppuun Jussi huomautti parista hyvästä kohdasta ja antoi vuoron luokkakavereille. Maijan mukaan Candy oli oikein uskottava transvestiitti ja otti esille monta merkityksetöntä yksityiskohtaa jolla tekstin sai eläväksi. Heli kirjoitti pari kommenttia vihkoonsa. Onneksi hänen ykkösfaninsa ei koskaan petä. Fani kehuu häntä silloinkin kun Heli tietää itsekin epäonnistuneensa. Lopultakin kello näytti kahdeksan. Perinteen mukaan Heli ja Maija lähtivät kahville ”Kirjoittamalla kirjoittajaksi” kurssin päätteeksi.

Heli ja Maija istuivat perimmäisessä nurkkapöydässä hörppien teetään. ”Mä en niin kestä tuota Jussia. Se on vain joku hiton sanataideohjaaja ja silti se luulee tietävänsä, mikä on hyvää ja mikä huonoa.”
Heli vain nyökyttely ynähteli välillä. Maija jatkoi; ”Sillä on selvästi jotain sua vastaan, se ei ole ketään muuta noin kyykittänyt.”
”No Heli ei se nyt ole noin vakavaa, että pitäisi itkeä”
”Anteeksi mulla ollut huono päivä, en mä nyt yhtä arvostelua poraa.”
”No sitä minäkin.” Maija totesi ja kysyi. ”Mutta miksi sitten, mulle sä voit kertoa. Mehän ollaan bestiksiä.
”No lupaa olla nauramatta, niin ja ennen kaikkea nauramatta. Lupaa!”
”Mä yritän, mut jos se on se, mitä mä pelkään niin..”
”Mä oon ihastunut Jussiin, niin taas yksi saavuttamaton mies säälittävän Helin elämässä.”
”Oho tuo tuli puskista. Heli sä se osaat yllättää vielä vuosien jälkeen.”
”Mut sähän inhoat Jussia, ainahan sä oot sitä morkaamas…”
”Inhota nyt on aika vahva sana. Tää nyt vaatii vaan vähän sulattelemista.”
Heli oli ihmeissään. Maija oli aina palauttamassa häntä maan pinnalle toivottomien ihastumisten suhteen. Maijalla tuntui olevan aina vastaus siihen miksi myös tämä kundi olisi väärä Helille. Ei Maija ollut ilkeä ainoastaan realisti. Hiljaisuus laskeutui ystävysten väliin. He olivat tunteneet jo niin kauan, ettei puhumattomuus ollut ongelma. Heli mietti pitäisikö udella vielä, vai antaa Maijan sulatella tietoa. Parempi ehkä vaihtaa aihetta.

 

Illalla Heli edelleen ihmetteli Maijan outoa reaktiota. On totta, että Jussi on häntä 15 vuotta vanhempi. Ikäero ei pitäisi merkitä mitään. Maija olisi voinut huomauttaa siitä. Se oli jo täysi-ikäinen kun sä olit vasta taapero. Heliä nauratti. Heli ei ihastunut Jussin ulkonäköön. Se oli Jussin ääni, oikeaa korvakarkkia. Hän tiesi niin paljon ja ainakin puolet luokan tytöistä oli ihastunut Jussiin. Ainakin jos Heliltä kysyttiin. Ei se haittaisi, vaikka Jussi ei pitäisi mun kirjoituksista, Heli ajatteli, kunhan se tykkäisi musta. Mitä jos se ei pidä musta? Edes vähän. Pilvilinna olisi taas romahtamassa. Voinhan mä odottaa kurssin loppua. Sitten tää hankala oppilas opettaja dilemma ratkeaisi.
Puhelimen pirinä havahdutti Helin takaisin arkeensa. Kukahan se mahtoi olla? No vittu äiti tietysti, en vastaa. Jonkin aikaa möketettyään Heli kuitenkin vastasi; ”Niin!”
”Nyt on tapahtunut Heli jotain kauhiaa.”
Heli säikähti ja kysyi paniikissa ”Mitä? Kerro nyt. Mulla on muutenkin ollut kamala päivä. Ei lisää enää varmaan pahitteeksi tee.”
”Missi on kadonnut.”
”Mitä! Äiti ei noin saa säikäyttää. Mä meinasin saada slaagin!”
”Vai ei meidän kaupunkiliasta enää kiinnosta äidin kuulumiset.”
”No en mä nyt sitä meinannut. Se on kissa. Niillä on taipumusta metsästää ja jäädä ulos yöksi.”
”Meidän Missi ei ole koskaan ollut kahta yötä poissa. Toivottavasti ei ole jäänyt auton alle, tai kettu vienyt.”
”Äiti!  Missi on fiksu kissa, ei se jäisi auton alle ja se on niin iso kissa, ettei kettu sitä veisi.”
Heli sai vielä tovin kuunnella naapurin miehen uudesta thaimaalaisesta tyttöystävästä, isoäidin kaihileikkauksen epäonnistumisesta ja monesta muusta asiasta. Lopulta kun äiti kysyi miten Heli voi. Vastaus oli ihan ok. Lopultakin Heli pääsi nukkumaan.

Mikä on romaani?

Onhan noita romaaneja löytänyt tiensä kirjahyllyyn. Olenko kuitenkaan uhrannut ajatusta sille mikä on romaani. No jos ihan rehellisiä ollaan, niin en. Luulin tietäväni, että se on kirja jossa on yli sata sivua. Onneksi on niin paljon ihmisiä jotka ovat minua viisaampia ja tietävät ettei se ole niin yksinkertaista. Toivottavasti jutun lopussa olisin ratkaissut mysteerin.

 

Mikä siis on romaani? Onko olemassa jotain mittaa jolla sen voisi mitata?

Parhain lukija, olen pahoillani että heti joudutaan tähän asiaan. Onko se  nyt niin oleellista. Onko pituus kaiken mitta. Voisiko ajatella että juoni olisi aika oleellista.

Ei sillä ole väli kuinka paljon siinä tapahtuu tai ei tapahdu. Jouni kuitenkin pitää olla. Romaani ei voi olla vain kasa ranskalaisia viivoja. Eli teksti pitäisi soljua. Sitä varmaan yrität sanoa?

Olen pahoillani lukija kun päähenkilömme on vähän hämillään. Kysymys tuli vähän puun takaa, mutta uskon että vastaus selviää. Tarvitaan vain vähän aikaa.

Lars Sund kirjoittaa kirjassaan kolme sisarta ja yksi kertoja näin; ”Muuan kuuluisa kirjailija kuuluu kerran sanoneen, että romaanin kirjoittamiseen ei vaadita suurta ymmärrystä – mutta ilman rakkautta siitä ei tule mitään.” Romaani on siis rakkauden hedelmä. Mikäli et rakasta hahmojasi ne eivät kehity ja kasva. Aivan mahtavaa! Kirjaa ei siis synny pakolla vaan rakkaudesta. Ymmärrän toki pointin tässä, sillä kirjoitusprosessi on pitkä. Kirjaan ja hahmoihin kyllästyy aika nopeaa, jos ne eivät ole kiinnostavia.

Romaanissa pitää olla hahmoja, vai oletko lukenut kirjaa jossa ei olisi henkilöitä? Olen lukenut kirjoja jossa on vain muutama henkilö ja hyvin pärjätään. Suuressa hahmogalleriassa on ongelma että homma ei pysy kasassa. Pitää olla erityisen hyvä kirjoittaja. Kertoja voi olla minä muodossa, itse pidän tästä tyylistä.

Niin päähenkilömme niin tykkää minä muodosta, mutta kyllä on hedelmällisempää jos tarinaa kertoo joku ulkopuolinen.  Kaikkivaltias kertoja tuo ihan uusia vivahteita. Ei pääse kirja menemään liian yksiulotteiseksi jos kertoja on tuomarin roolissa. Hyvä kertoja voi myös sekaantua kirjan tapahtumiin ja olla aktiivinen toimija. No myönnetään kertoja voi olla myös hän muodossa tai näkökulma voi vaihdella.

Romaani on siis aika salliva muoto. Ei kannata sen siis rajoittaa itseään. Romaania ehkä muotona pelätään liikaa. Nyt kun sitä on perattu, niin olo onkin aika helpottunut. Romaanihan voi olla mielikuvituksen tuotetta. Voit vaikka luoda omia maailmoja, jossa ei ole mitään tarttumapintaa meidän todellisuuteemme. Romaani voi olla myös autofiktiivinen, eli sekoitetaan omaelämänkerrallista sisältöä fiktiivisiin tapahtumiin. Voi se olla, että kaikki, mitä romaanissa lukee on tapahtunut.  Kirjoittaja on vain muokannut nimiä sen verran, ettei heitä tunnista, mikäli niin haluavat. Genrejä on tietysti paljon muitekin, joista jokainen löytää itselle sopivimman vaihtoehdon. Genreillä toki voi myös leikkiä. Romaanissa voi olla elementtejä useasta eri genrestä tai voi kehittää jonkun oman lajityypin. Tulevaisuudessa voidaan puhua vaikka ”Karin iloinen cocktail” nimisestä genrestä. Vain taivas on rajana tässä asiassa.

Mikäli kärsii edelleen rimakauhusta, niin voihan sen romaanin jakaa osiin. Romaanin sisällä voi olla useampi kirja. Mikäli edelleen ahdistaa, niin jaa kirjasi lukuihin. Korostan että näin ei ole pakko tehdä, mutta ehkä se helpottaa urakkaa.

Tuntuu oikeasti hassulta, että on lukenut niin paljon romaaneja ja silti sen määrittely on mysteeri.

Onko romaanilla sitten jotain enimmäispituutta? Katsotaan mitä wikipedia sanoo asiasta. ”Romaani on laaja proosamuotoinen, sepitteellinen kirjallinen teos. Romaani on 1800-luvulta lähtien ollut kaunokirjallisuuden hallitseva lajityyppi.”

Huomaatteko? Taas päästiin päähenkilömme suosikki aiheeseen! Unohda nyt poika se pituus! Tuollainen pakkomielle ei ole hyväksi kenellekään. Poika pitäisi olla tulevaisuudessa tiedonhaun ammattilainen ja sieltä se vain wikipediasta hakee tietoa. Ei hyvä, ei hyvä, jos Haasio tuon tietäisi, niin se huonosti mennyt tiedonhaun kurssi tippuisi hylyksi.

Wikipedian mukaan romaani on pidempi kuin novelli, mutta pienoisromaani taas voi olla pidempi kuin novelli. Pitäisikö ajatella että ne sulkevat toisensa pois.

Mihinkäs päähenkilömme on unohtanut ristiriidat? Pitäähän kunnon romaanissa olla myös draamaa, ristiriitoja ja ongelmia. On hemmetin tylsä lukea kirjaa, jossa päähenkilö onnistuu kaikessa ja elämä on tasaista kuin pannukakku ja elämän on yhtä hymyä. Päähenkilö voisi haluta kirjoittaa kirjan mutta ei tiedä mistä aloittaa. Hän turhautuu ja pyrkii ratkaisemaan ristiriidan jotenkin. Yhden ongelman ratketessa pitää tulla uusia ristiriitoja tai yllättävä käänne. Jotain mitä lukija ei osannut ollenkaan odottaa.

Pitihän se arvata, että kertoja pitää päästä retostelemaan draaman tuntemuksellaan. Mikään ei pänni niin paljon kun näsäviisaat ihmiset. Pitää aina päästä pätemään. Asiaan edellisessä kappaleessa on paljon hyvää, mutta onko pakko lähestyä asiaa aina niin ongelmasta käsin? Päähenkilö voisi voittaa matkan jonnekin. Se olisi kiva käänne ja mitä siitä seuraisi ja tapahtuisi. Yllättävä ympäristön vaihdos voisi tehdä hyvää ja kun palataan matkalta, niin juoni ottaa taas uuden suunnan.

Usein ihmiset luulevat, että tapahtumarikkaasta elämästä saisi hyvä romaanin, vaikka se ei pidä paikkaansa. Tapahtumien vyöry vain uuvuttaa lukijan ja draaman kaari kärsii. On parempi jos tapahtuu muutama iso asia Omaelämänkerran voi tietysti pukea romaanin muotoon, silloin tietysti kyseenalaistaa tapahtumien kulun. Romaanihan on ensisijaisesti fiktiota.

Romaani on kuin hyvä teatteri esitys se saa sinut itkemään ja nauramaan. Saa sinut tuntemaan. Romaani voi olla humoristinen jos se tuo edes silloin tällöin hymyn lukijan kasvoille. Itkuksi riittää vaikka vain yksi kyynel. Tärkeää on että lukijassa herää tunteita, vaikka sitten vihaa tai raivoa. Pahinta on jos romaani ei aiheuta mitään tunteita. Lukee sen kannesta kanteen ja unohtaa lukemansa saman tien. Romaani se silti on.

Tiedän, että nyt puhutaan siitä kirja romaanista, mutta huomasin, että romaani tarkoittaa myös muita asioita. Romaania käytetään hevosratsastuksessa satulan alla iskuvaimentimena. Tuota tietoa en poiminut wikipediasta.

 

Paljon helpompaa olisi kertoa, mitä se romaani ei ole. Et voi tulostaa sataaviittäkymmentä tyhjää sivua ja sanoa siinä pojalle romaani! Romaani nimittäin pitää sisällään tekstiä. Se voi olla päähenkilön pään sisäistä. Romaani voi sisältää tapahtumien kerrontaa, luontokuvausta tai vaikka omia tunteita. Romaanissa voidaan käydä lukuisia keskusteluja jotka vievät tarinaa eteenpäin.

Romaanissa pitää olla alku, jotain joka sen aloittaa. Romaani pitää myös päättää. Sanonkin nyt herra kertoja; te saatte potkut! Olen nyt kuunnellut sinua ihan liikaa ja pärjään mainiosti ilman sinua.

Minä potkut? Et sinä voi sitä päättää. Minähän se kertoja olen. Et muuten käännä selkääsi minulle! Tule takaisin, pyydän. Meillä oli sopimus. Tämä ei voi päättyä näin, kieltäydyn uskomasta. Lukijalla on oikeuksia, kai sinä sen tiedät?

Olen jo ratkaissut, mitä romaani on. Sitä ei voi määritellä yksiselitteisesti. Kuitenkin olen löytänyt vastausta siihen mitä etsin. Eikö siihen ole hyvä lopettaa.

Kenelle kirjoitan?

Kenelle kirjoitan?

Tuohon kysymykseen olisi tarkoitus vastata, se on ainakin tarkoitus. Oma motivaatio voi olla erilainen kuin toisen. Siksi on helpompi kertoa, miksi itse kirjoittaa.

Hyvin pitkään olin pöytälaatikko kirjailija. Kirjoitin vain omaksi iloksi ja itselle. Se oli minulle mukava harrastus ja ajankulua. Päiväkirjalla saattoi jäsentää sekavia ajatuksiaan järkevään muotoon. Yksinäisinä aikoina kirjoittaminen on ollut kuin ystävä. Kirjoittaessa saa asioihin oikeat mittasuhteet ja myöhemmin lukiessa voi vain nauraa omalle lapsellisuudelleen ja itsekkyydelleen. Voi vain huokaista iloisena, että onneksi en ole enää tuo ihminen. Itse keksityt tarinat ovat viihdyttäneet kun muita ilon aiheita ei ole ollut. Aina ei ole edes tarvinnut konkreettisesti kirjoittaa, riittää että on ajatellut ja luonut mielessään maailmaa. Kyllä itselle kirjoittaminen on itsessään arvokasta. Ei kaikkea tarvitse jakaa muiden kanssa. Kirjoittaminen voi olla niin henkilökohtaista, ettei se aukeaisi muille. Terapiakirjoittaminen ja yksityiset elämänkerrat tulevat ainakin mieleen. Hirveän moni kirja jää kuitenkin julkaisematta. Romaaniin on voinut uhrata monia vuosia ja silti se ei koskaan näen päivänvaloa. Aina ei vika edes ole kirjoittajassa, jolla on oma ääni, mutta silti sille ei nähdä markkinoita.

Muistan kun ensimmäisen kerran menin kirjoituskurssille. Siinä oli tarkoitus ruotia ja arvioida tekstejä. Pari viikkoa olin ihan paniikissa, eihän mulla edes ole tekstiä valmiina. S pitäisi vielä lukeakin ääneen. En mä osaa, sitten kuunteli muiden tekstejä. Nuohan osaa tosi hyvin ja kivan originaaleja. Sitten tapahtui ihme ja tekstiä alkoi syntymään. Itsekin ihmettelin, kuinka helposti se sujui, koska mä olin liekeissä.  Lopulta tuli se hetki kun minun tekstiä alettiin ruotia. Pahin pelkoni olisi, että kaikki pitäisivät sitä ihan kivana. Totuus oli kuitenkin ihan toinen. Enemmin ei ollut niin paljon eriäviä mielipiteitä. Toiset tykkäsi yli kaiken, toiset inhosi ja mä tykkäsin. Tunteesta että tekstini synnyttää tunteita, sain paljon hyödyllisiä neuvoja ja vinkkejä. Päätin että omaa persoonallista tyyliäni en muuta. Ensimmäisestä kirjoituskurssista lähti alkuun moni kirjoitusprojekti jotka jatkuvat yhä. Ei minulla ole kiire. Toinen kirjoituskurssi oli toisella tavalla hyvä. Tärkeintä ei ollut arvioiminen vaan positiivinen palaute. Tärkeää on myös positiivinen palaute, että tietää että on oikealla suunnalla. Tykkäsin myös pikku tehtävistä jotka aktivoivat kirjoittamaan. On mukava huomata, että pystyy kirjoittamaan käskystä. Aihe saa olla melkein mitä vaan.

Olen miettinyt, että kyllä muille kirjoittaminen on myös tärkeä motiivi. Olisi mukava tietää, että lukija on nauranut, ehkä vähän itkenyt tekstini parissa. Palaute ylipäätään olisi paikallaan, tärkeää on myös tietää, ettei kaikki tykkää. Tuo vähän perspektiiviä elämään. On siis hyvin tärkeää kuulla mitä muut on mieltä. Ei se välttämättä muuta mitään ja jättää sen omaan arvoonsa.

Itsestä pitää kuitenkin löytää se halu kirjoittaa. Voihan sitä lyhyitä juttuja kirjoittaa, koska käsketään, mutta ei monen sadan sivun romaania jaksa pakertaa, jos ei aihe kiinnosta.

Dialogia

Maija:  Mitä sanoisit jos kirjoitettaisiin romaani yhdessä? Kokeiltais vaikka novellia aluksi?
Heli: En mä tiedä. Eikö kirjoittaminen ole tarkoituskin olla yksinäistä?
Maija: Kuka sanoi, ettei sitä vois tehdä yhdessä. Onhan niitä esimerkkejä? Oo kiltti kokeiltaisiin edes?
Heli: Sullako on sitten joku idea?
Maija: Voitais sijoittaa sen Roomaan.
Heli: Enhän mä edes tiedä mitään historiasta!
Maija: Mä voin olla tietopankki, sun tehtävä on tehdä hahmoista eläviä ja juoni on aina ollut sun juttu.
Heli: Mistä me nyt lähdettäisiin?
Maija: Orjasta! Orjilla oli ihan hyvät oltavat keisariajan Roomassa. Ne sai palkkaa ja saattoivat lunastaa itsensä vapaiksi. Työtä tietysti piti tehdä, koska vapaat roomalaiset eivät sitä tehneet. Opettajana vapaa-aikaa kuitenkin oli mukavasti.
Heli: Orja jonka ainoa ajatus on saada vapaus.
Maija: Joutilaisuus ei kuitenkaan sovi hänelle.
Heli: Ei niin. Miten päivän sai kulumaan Roomassa?
Maija: Kaupungissa saattoi vaikka vain ”hengailla” Kadut olivat täynnä ihmisiä, oli eri kansallisuuksien edustajia. Kojuja jossa myytiin rihkamaa. Myyjät soittivat suutaan. Hän saattoi palkata tyyppejä kantamaan itseään. Kuvittele.
Heli: Ei kauhean paheellista. Mitä muuta vapaa mies saattoi tehdä?
Maija: No vaikka käyskennelle puutarhassa, jossa saattoi törmätä tuttuihin…
Heli: Maija tuota on ihan kiva kuvailla, mut iltaelämää.
Maija: Saturnia kuukauden aikana saattoi pelata uhkapelejä, muutoin ne olivat kiellettyjä.
Heli: Kuvittele vapautettu orjamme pelaamassa jossain laittomassa pelihelvetissä.
Maija: Aluksi se tietysti voittaisi aloittelijan tuuri, mutta onni kääntyy. Pian hänellä ei ole dinaariakaan.
Heli: Millaisia pelejä siellä sitten oli?
Maija: Noppapelit, roomalainen shakki… Kyllähän niitä oli.
Heli: Lisää huvituksia
Maija: Kylpylät, siellä kylpemisen lisäksi juoruiltiin… Harrastettiin haureutta. Nälkähän siinä tulee, joten kipin kapin vaimon luo. Roomalaiset elivät auringon mukaan. Pimeän tultua oli säkkipimeää.

Heli: Tylsää!
Maija vilkaisee kelloa ja voivottelee kuinka aika on mennyt nopeaa ja hänen pitäisi lähteä kampaajalle.